Mulle sopivasti

Tykkään kuunnella itteäni ja elää omalle ittelle parhaiten sopivalla tavalla niin paljon kuin mahdollista.

Mun tapa elää ja olla on aika rauhallinen ilman ylimääräisiä menoja ja hälinöitä, omissa oloissa elely. Menoja just vain sen verran kuin keho ja mieli kestää ja haluaa.

Pikku hiljaa tässä vuosien ja vuosien mittaan kun olen oppinut tuntemaan millainen oikeasti olen olen karsinut sitä sun tätä ylimääräistä hössötystä elämästäni pois ja siittä syystä olen paljon rennompi ihminen kuin sillon kun vielä tuli tehtyä ja mentyä tavalla mikä ei ittelleni sovi. On ollut kasvattavaa tajuta, että ei tartte jos ei halua. Ei myöskään tartte selitellä omia valintojaan ja tekemisiään ja menemättömyyksiään ja tapaamattomuuksiaan. Muut ovat muita ja mää oon mää ja niin sen pitää ollakin.

Mietin ja analysoin tosi paljon itseäni, miksi käyttäydyn jossakin asiassa siten kuin käyttäydyn ja miksi sanon mitä sanon ja olisiko aiheellista muuttaa jotain toimintatapoja ja jos olisi niin miksi ja mihin suuntaan. Pystynkö muuttumaan jos se olisi hyväksi sekä minulle että jollekin toiselle? Miksi tulen hyvin toimeen jonkun ihmisen kanssa vaikka olenkin omissa oloissani viihtyvä ihminen ja miksi toisen kanssa on heti vähintäänkin seinä välissä ja kemiat ei kertakaikkiaan kohtaa? Miksi sellaiselle ihmiselle kenen kanssa kemiat eivät kohtaa ei oo sanoja ja lauseita mitä jutella? Miksi ei pysty pakottamaan diipadaapaa suusta ulos vieraamman ihmisen kanssa? Miksi jotkut eivät tajua, että vaikka olisin hipihiljaa todennäköisesti viihdyn silti aivan hyvin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En tiiä saako mun tekstien kautta selvää siittä millainen ihminen oikeasti olen. Että en ole kovin sosiaalinen ja haluan viettää suurimman osan vapaa-ajastani yksin. Tai korkeintaan härren kanssa asioita tehden ja elämää elellen. Viihdyn hyvin ittekseni ja elämä sujuu todella seesteisesti ilman stressin häivääkään kunhan vaan saan pitää oman rauhani. Siis suurimman osan vapaa-aikaani se oma rauha, tottakai mää tykkään tavata paria omistamaani ystävää ja aina välillä käydä ihmisten seassa, mutta noin niinku säännöllisesti ihmisten ympäröimänä elely ei oo mun juttu eikä myöskään kissanristiäisissä käyminen. Menen vain sen verran kuin haluan enkä juuri koskaan lähde kyläilemään tai muualle jos ei siltä tunnu. Miellyttääkseni muita en yleensä ole valmis luopumaan omasta rauhastani. Jos en saa olla riittävästi yksin keho muuttuu todella epämukavan jännittyneeksi.

Mun oma piiri on nyt kyllä uuden työn myötä muuttunut huomattavasti, päivän mittaan olen tekemisissä vaikka kuinka monen ihmisen kanssa ja se on selkeästi vähän sekoittanut viikottaista pakkaani. =D On läheisiä työkavereita, on etäisempiä työkavereita, on valtavasti asiakkaita keiden kanssa jutella. Kaiken tohinan keskellä työ on kyllä mukavaa, tiesinhän vastaanottaessani uuden työn, että sosiaalista tulee olemaan siittä eteenpäin kun työpaikalle astun aina siihen asti kun ulko-ovesta päivän päätteksi poistun. Joka päivä. Silti tämä työ sopii mulle, sopii hyvin sosiaalisuudesta huolimatta ja toivon, että saan siinä jatkaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Joskus elämässäni on hetkellisesti liikaa toimintaa, on ihmisiä, on töitä ja vielä toisia töitä, on opiskelua, velvollisuuksia. Tämmösinä kausina mulle tulee epämiellyttävä ja melkein mahdoton olotila omaan kehooni, kutsun sitä ylikuormittumiseksi tai ylivireydeksi. Se tuntuu aivan koko kehossa jokaisessa lihaksessa, tuntuu siltä kuin joka ikinen lihassyy olisi virittyneessä tilassa kuten vaikka joku viulunkieli ja värisee. Koko keho päästä varpaisiin. Eih, inhoan sitä tunnetta ja aina jos se päälle iskee niin silloin pitää viimeistään toimia asian suhteen.

Asiat jotka mulle sitä ylikuormittumista aiheuttaa on siis liian paljon ihmisiä ympärillä pitkin päivää tai pitkin viikkoa, liian paljon töitä (paria työtä yhtä aikaa) tai liian paljon sovittuja menoja tai aikatauluja päivässä tai viikossa ja tähän päälle kaikki velvollisuudet. Yritän aina järjestää, että ylikuormittumista ei pääsisi tulemaan sillä se tuntuu mun kehossa todella vahvana ja se oikeasti fyysisesti tuntuu.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Liikunta kuuluu vahvasti päiviini ja viikkoihini ja sitä myötä tietenkin treenikaverit ja triathlonseuran yhteistreenit. Silloin kun mulla on enemmän rasitusta, olen selkeästi vähemmän kontaktissa treenikavereitten kanssa ja kun on seesteisempää saatan jutella enemmän treenikavereitten kanssa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jotenkin näin mää toimin.

Liikuntapäiväkirja Facebookissa.

Mainokset

14 thoughts on “Mulle sopivasti

  1. Niin mäkin! Ymmärrän joka sanan. Työni asiakaspalvelussa on kivaa ja viihdyn siinä ihmisten parissa, mutta koen sen niin vahvasti roolikseni ja työminäksi etten edes halua kotioloissa, siviilissä mitään semmosta. Joskus oon miettinyt töissä asiakkaiden rupattelutuokioiden jälkeen, että uskoisko nuo että oon omissa oloissani vähän erilainen ja sisäänkääntyneempi. En koe sen olevan huijaamista tai ns. kaksoiselämää vaan sellasta … työssäolemista ja työasennetta 😊 Mullekin riittää sellanen justiinsa yks meno ehtoossa mut ei mielellään päivittäin. Muuten pörisee kattilassa.

    Tykkää

    1. Joo ei se kaksoiselämää tai feikkiä oo lainkaan vaikka töissä onkin sosiaalinen. Työ on työ. =) Mutta ei varmaan jotkut osaa kuvitella, että toi onkin semmonen ihminen joka viihtyy paljon omissa oloissaan eikä se välttämättä lähde sinne sun tänne vaikka pyydetään.

      Tykkää

  2. ”Miksi jotkut eivät tajua, että vaikka olisin hipihiljaa todennäköisesti viihdyn silti aivan hyvin.” Juurikin näin! Vietin muutamia vuosia sitten viikon verran jollain kurssilla ja viimeisenä kurssipäivänä ohjaaja totesi ”et ole tainnut viihtyä täällä ollenkaan”.. Olin suorastaan hämmästynyt, sillä olin viihtynyt vaikka en intoa piukassa ääntä itsestäni pitänytkään.
    Hyvin kirjoitettu!

    Tykkää

  3. Tunnistin tästä niin itseni. Koska joudun olemaan kuitenkin töissä sen vähintään 8 tuntia päivässä sosiaalinen ja lisäksi liikuntaharrastukseni edellyttää jonkinasteista sosiaalisuutta, oma aika yksin kotona on minulle kultaakin kalliimpaa. Vaikka tämän olen itselleni tehnyt selväksi, silti välillä tunnen huonoa omaatuntoa siitä, että kieltäydyn/kieltäytyisin esimerkiksi kaverin kutsusta ”vain” sen takia, että tarvitsen omaa aikaa. Läheisimmille ihmisille (joita on kourallinen) voin hyvin sanoa, että nyt tarvitsen omaa aikaa, mutta vähän kaukaisemmille tuttaville yritän keksiä jonkin muka hyväksyttävämmän selityksen – niin monta kummastelua olen osakseni saanut elämäni varrella :D. Ja tuo on erittäin totta, että monelle on vaikea ymmärtää, että viihdyn ihan hyvin jossain, vaikken ole koko ajan suuna päänä ja keskustelun ja tapahtumien keskustassa mukana. ”Joo, kyllä mä viihdyn. Jos en viihtyisi, niin olisin häipynyt paikalta jo ajat sitten…” ;).

    Tykkää

    1. Huonoo omaatuntoa ei kannata tuntea kun kieltäytyy, kun sen oppii se helpottaa valtavasti. Itse en enää aikoihin ole ajatellut mitä muut ajattelevat, mulle on ihan sama mitä joku ajattelee mun toiminnoista. Mää kieltäydyn melkein aina kaikesta sen kummemmin ajattelematta mitä muut ajattelevat. =D En koskaan selittele mitään, kieltäydyn vaan kohteliaasti kutsusta jos se ei vaikuta omalta ja täts it. Mää oon kyllä tosi itsekäs ja saatan jäädä töykeenä monen mieleen, luulisin.

      Musta on ihanaa vain kuunnella ja seurata muita ja viihdyn siinä aivan loistavasti. Se on kumma kun jotkut ajattelee, että pitää puhua ja varsinkin olla hymyssä suin, että asiat on hyvin.

      Tykkää

  4. Ymmärrän hyvin mitä tarkoitat 🙂 Mukavaa tietää, ettei ole yksin näiden ajatusten kanssa.

    Aiheesta poiketen, mutta kysyn kuitenkin, mistä tuo seinän kaunis struktuurimaali on ostettu?

    Tykkää

  5. Me taidetaan olla introvertti-ekstroverttiakselilla aika eri päissä. Olin itseasiassa vähän yllättynyt, miten puhelias sä oletkaan, kun ekan kerran tavattiin Ratareidessä. Rahkamuijasta osasin puheliaisuutta olettaa, mutta sä ylllätit mut. Mutta pelkästään positiivisesti siis. Oletin sun olevan hiljaisempi, kun olit blogissasi maininnut viihtyväsi itseksesi. Toisaalta mun elämäni valo on siellä samassa päässä akselia sun kanssasi, ja sekin kyllä hölöttelee ihan reippaasti, kun ollaan kahdestaan. Isommassa joukossa mä sitten saan hoitaa sosiaaliseeraamisen. Välillä sitä vain unohtaa, että eiväy introvertit ole välttämättä hiljaisia, vaikka eivät olekaan isommassa porukassa suunapäänä, niin kuin me jotkut muut.

    Itse olen huomannut, että olin nuorempana enemmän sellainen, että viihdyin porukassa ja sain ihmiskontakteista energiaa. Nyt vanhempana olen alkanut kaivata enemmän hiljaisuutta ja omaa aikaa. Ja nykyään isot ihmismassat saattavat joskus jopa alkaa ahistaa. Olen tässä ihan vahingossa myös vaihtanut joukkueurheilusta yksilölajeihin, mutta väitän sen kyllä johtuvan siitä, etten voi enää pallopelailla polvieni kanssa eikä mistään introvertittumisesta. Olen kuitenkin vielä selkeästi enemmän ekstrovertti kuin introvertti. En ole sitä vaan enää niin äärimmäisesti kuin vaikka 10 vuotta sitten. Sen huomaaminen on ollut aika jännää.

    Kuten joku aiemminkin kommentoinut, niin minäkin fanitan tuon teidän jumppahuoneen seiniä. Sekä tuota raffia harmaata että tuota mustaa. Mageet!

    Tykkää

    1. Hehee, joo joku voi yllättyä. Mutta kaikki riippuu kaikesta ja elämäkin opettaa. Oon yhtä epäsosiaalinen kuin nuorempana, mutta elämä on opettanut kuitenkin eri tilanteita varten ja nykyään kyllä osaan avata keskusteluja. Ennen en osannut lainkaan. Vaikka oonkin introvetttiepäsosiaalinenomassakuoressa niin en silti oo hissukkamainen jos nyt noin voi sanoa. =D

      Noh, jumppahuoneen seinät on kivat munkin mielestä, kiitos vaan. Siinä on piippu jonka viereen on rakennettu seinä joka maalattiin piipun kaltaiseksi.

      Tykkää

  6. Ymmärrän tuon kuvailemasi levottoman olotilan erittäin hyvin. Mä kutsun omaani ylihysteeeriseksi olotilaksi, jos mulla on kalenteri täynnä menoja viikon jokaiselle päivälle. Vaikka ne kaikki menot olis kivoja, niin silti ahdistun liiasta touhottamisesta ja on äärettömän ikävä tunne, kun keho käy sen takia ylikierroksilla ja sahajauhot päässä kiehuu kutosella koko ajan. Mulla täytyy olla rauhoittumisaikaakin ja ehdottomasti omaa aikaa edes hetki joka ilta. Mä en oikeen sovi tähän nykyiseen ”suorita-kiiruhda-juhli ystäviesi kanssa-osallistu” -muottiin. Sitten taas toisaalta, on hetkiä, jolloin haluan actionia ympärilleni ja osallistun eri juttuihin ihan mielelläni. Mutta se katkaisu ja pysähtyminen täytyy tulla sopivissa kohdissa, muuten menee yli.

    Ja ihan sama juttu ton hiljaisena olemisenkin kanssa. Ei se sitä tarkoita, etten viihtyisi. Joskus se voi tarkoittaakin, mutta kyllä mä pyrin lähtemään pois kohteliaasti, jos jokin ei oo mun juttu. Viimeksi tällainen kävi kaverin kutsuilla, jossa joukko ihmisiä ahtautui olohuoneeseen kuuntelemaan esittelyä. Mainittakoon, etten kovin hanakasti edes tällaisiin tilaisuuksiin lähde, vaikka olisi kuinka läheinen ystävä järjestämässä. Kuuntelin aikani, tajusin viettäväni aikaani täysin väärässä paikassa, joten kohteliaasti siirryin ihastelemaan istutuksia pihamaalle, nautiskelin pöydän antimista, totesin kohteliaasti kaverille, ettei tää tällä kertaa nyt oikein ollut mun juttu ja lähdin pois. Sinne paikanpäälle jäi ilman minuakin ihan riittävästi ostavaa yleisöä, joten poistumisellani ei ollut mitään merkitystä. 🙂 Hiljaisena oleminen jonkun toisen lähellä on parasta silloin, kun kumpikin tajuaa, ettei tilanteessa ole mitään kiusallista. Puhutaan, kun on asiaa, muuten ollaan vaan. Kaikkien kanssa tämäkään ei onnistu. Parasta on kuitenkin olla oma ittensä ihan missä vaan.

    Tykkää

    1. Joo just semmonen ärsyttävä hysteerinen koko kehon ja mielen tuntemus, kaamea on se ja siihen en halua joutua vaikka väkisinkin välillä joutuu.
      Mää en enää koskaan lähde mihinkään ”kutsuille”, en oo käynyt johonkin viiteentoista vuoteen enää kertaakaan, ei vaan oo mun juttu. Sanon aina etten tule kiitos vaan enkä sen kummemmin selittele yhtään mitään. Toki ei kutsujakaan enää tuu oikeastaan ollenkaan, joskus on tullut joltain työkavereilta kun eivät he mua tunne ja tiedä. Mut omat tutut ei varmaan enää edes jaksa kutsua kun ”eisekumminkaantuu”. =D Ja ihan hyvä niin.

      Kiitos kommentistasi.

      Tykkää

  7. Ouuu, miten oli osuva kirjoitus. Kuin olisi minun kynästä. Olen ja ajattelen niin samalla tavalla. Ihana kuulla, että on muitakin minunlaisia. 😀 En ole mitenkään kummallinen. Olen pähkinyt, että tämä johtunee iästä 🙂 Alkaa arvostaa elämää jo erilailla. 🙂 Kiitos mahtavasta blogistasi !! Monena aamuna se tulee tsekattua !

    Tykkää

    1. On tosiaan muitakin sun- ja munlaisia. Ihan normaalia ja sitten on parasta kun sen tajuaa eikä yritä olla mitään muuta. Elää vaan itte sitä ittelle sopivaa elämään suhaamatta ees taas. Kiva kun luet.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s